Tässä nyt blogin ensimmäinen novelli. Tää ei nyt oo jatko novelli, ja julkasen tän nyt vaan tähän aluksi :)
_________________________________________________________________
"Praying that the sun would never rise"
''Et voi olla tosissasi’’ huusin ’’ Siis ihan oikeesti! Miten sä voit tehä tän mulle? Mä luulin et sä rakastat mua!’’
’’Niinhän mä kulta rakastankin! Aina. Mä oon sanonu sen sulle monta kertaa. Mut mun on pakko lähtee, tä on ainutkertainen tilaisuus!’’ Hän huusi takaisin. Minä en viitsinyt kuunnella. Miten hän saattoi harkitakaan lähtevänsä Amerikkaan opiskelemaan_ilman_ minua. Hän lupasi olla lähtemättä, jos minä en pääsisi Harvardiin. Tämä on niin epäreilua. Näytin hänelle murhaavimman ilmeeni ja lähdin kävelemään ovelle. Hän tarttui minua varovasti olkapäästä ja käänsi ympäri. Hän huomasi poskillani uppiniskaiset kyyneleet, ne jotka eivät tyytyneet jäämään kyynelkanaviin.
’’ Anna mulle ees tää yö. Sit me ei nähä vähään aikaan, ellet tuu käymään Amerikassa?’’ Hän sanoi minulle ja hyväili varovasti kädellään poskeani.
’’ Jossä nyt lähet ja jätät mut yksin tänne me ei nähä enää…’’ Ääneni sortui. Lisää kyyneliä valui poskilleni. En saanut viimeistä sanaa suustani. Se oli liian lopullista, vaikka tarkoitinkin juuri sitä mitä yritin sanoa.
’’Ikinä-nä’’ änkytin lopulta.
’’ Enhän mä vielä lähekkään, lähen vasta aamulla’’ hän sanoi ja naurahti hiljaa. Löin häntä poskelle. Kehtasikin vielä vitsailla. Hän ei koskaan ollut oppinut milloin ei ollut oikea aika vitseille. Hän painoi kätensä poskelleen.
’’ Aina sä oot niin negatiivinen’’ Hän sanoi, ja tarttui minua vyötäisiltä. Halasin häntä.
’’ Anteeks kulta kun mä lupasin lähtee ilman sua. Mun on pakko, sä tiet sen. Vaik mä tien et sä et olis lähteny ilman mua. Mut mähä oonki idiootti.’’ Hän sanoi mulle surullisesti, ja pyyhki poskeltani muutaman kyyneleen.
’’ No kato sitten ettet lähde aamulla mihinkään.’’ Sanoin ilkikurisesti. Olin varma ettei hän lähtisi, jos oikeasti rakastaa mua. Hän kaatoi minut sängylleni. Tästä yöstä tulisi unelmaa.
Aamulla heräsin kevyesti poskeni koskettaneisiin huuliin. Kuulin kaikkonevat askeleet ja oven avaamisen. Hiljaisen kuiskauksen ’’hyvästi rakas’’ ja oven kolahduksen. Sitten hän oli poissa. En näkisi häntä enää ikinä. Tunsin rintaani painavan surun. Pian se levisi kaikkialle. En kestänyt sitä, sillä se painoi rintaani kasaan. Ei antanut tilaa hengittää. Sitä jatkui viikkokausia. Tuskin söin mitään, join vähän. Ruuat homehtuivat jääkaappiin. Kukaan ei soittanut minulle, sillä minulla ei ollut ystäviä. Olin hylännyt heidät kaikki alkaessani seurustelemaan kultani kanssa.
Sitten eräänä päivänä se tapahtui. Hento oven kolahdus kun astuin ulos makuuhuoneesta. Kävelin pitkin eteisaulaa ja käännyin meikkipöytäni jälkeen vasemmalle, autotalliin. Avasin autotallin oven ja istuin autooni. Ovi oli jo valmiiksi auki. Saatoin vain toivoa, että auto käynnistyisi. Suorastaan rukoilin sitä. Olisin voinut palvoa sitä lattialla jotta se käynnistyisi, mutta minun ei tarvinnut, se käynnistyi kauniisti. Moottori pärähti päälle. Varmistin vaihteen olevan vapaalla, ja painoin kaasua. Pakotin jalkani painamaan poljinta. Syvemmälle. Pian tunsinkin pakokaasun käryn nenässäni. Enää hetki. Se on pian ohi. Se oli viimeinen ajatukseni, ja sitten vaivuin uneen, uneen josta en enää ikinä heräisi. Koskaan. Eikä aurinko enää koskaan nousisi minun maailmassani. Minä rukoilin sitä. Toivoin ettei se nousisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti